Hey ho let's go!

Viime sunnuntaina lähdin kohti Helsinkiä. Olin ahdistunut ja jännittynyt, taisin muutaman kerran myös sanoa etten haluakkaan lähteä. Hyppäsin junaan ja koitin saada ajatukset muualle. Helsingissä pystyin pitään itseni tyynenä siihen asti, kunnes piti mennä nukkumaan. Enää oli ainoastaan nukkuminen jäljellä ja sen jälkeen minun pitää lähteä lentokentälle. Kaikki tsemppiviestit mitä sain ystäviltäni ja läheisiltäni, auttoi rauhoittamaan hieman mieltä ja mahdollisti edes muutaman tunnin unet. Herätyskello soi ja nyt se hetki oli käsillä. Kamat kasaan ja kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Siinä ahdistuksessa, ahdistuin pelkästä ajatuksesta mennä yksin lentokentälle. Mitä jos en osaa toimia siellä? Nyt ajatus tuntuu hullulta, koska siellä olisin pystynyt selvittään kaikki asiat kuitenkin vielä suomeksi jos olisin tarvinnut apua jossain. Kaikki kuitenkin meni hyvin, pääsin lentokoneeseen ja perille Zürichin kentälle. Ensimmäinen fiilis oli, että täällä ollaan ja nyt hoidetaan homma kotiin. Suurin jännitys oli jäänyt Suomeen. Kävin ostamassa vesipullon ja myyjä ei puhunut sanaakaan englantia. Toivoin, että junalipun ostamisessa ei tule mitään ongelmia englannin suhteen. Onnekseni tiskin takana ollut nainen puhui englantia, kylläkin aika vahvalla saksa-aksentilla, mikä vähän vaikeutti ymmärtämistä. Joka tapauksessa sain lipun ja löysin heti junaan ja näin ollen matka kohti Appenzellia jatkui. 

Juna-asemalle minua tuli vastaan sveitsiläisen perheeni äiti, joiden luona tulen nämä 6 viikkoa asumaan. Tiesin, että hän ei puhu hirveän hyvin englantia, mutta pystyimme silti kommunikoimaan ja meillä oli hauskaa. Yllätyin itsestäni, kuinka paljon puhuin heti ensimmäisenä päivänä englantia. Pakon edestä kyllä sen englannin taito sieltä löytyi. Virheitä toki tulee koko ajan, mutta pääasia on, että tulee ymmärretyksi ja pystyy keskustelemaan. Ensimmäinen päivä meni todella nopeasti ja mukavasti, pääsin hieman näkemään kaupunkia ja kävimme hakemassa minulle junakortin ja paikallisen puhelinliittymän. En voisi olla tyytyväisempi tähän perheeseen, jonka luona asun. He tekevät tästä niin paljon helpompaa, en tunne oloani ollenkaan yksinäiseksi. 

Seuraavana päivänä, tiistaina, oli aika mennä kouluun ja loppupäiväksi kampaamoon. Pääsin perheen isän kyydissä koululle, hän siis työskentelee samassa koulussa opettajana, ja hän vei minut luokkaan asti. Oli ihana huomata, että kaikki oli järjestetty valmiiksi minua varten. En osannut odottaa sellaista. Koulunkäytävällä oli tervetulotoivotus ja luokassa minulle oli valittunut opiskelija joka osaa englantia ja pystyy auttamaan minut alkuun. Opetus on saksaksi, joten en koe saavani kovin suurta hyötyä käydä täällä koulussa, mutta on mukava tutustua oppilaisiin ja nähdä miten he opiskelevat. Luokkakaverini ottivat minut hyvin porukkaan mukaan. 

Enää edessä oli kampaamo, missä tulen työskentelemään. Löysin onneksi aika helposti perille ja siellä minut otettiin myös heti vastaan. Kampaamon omistaja puhuu todella hyvää englantia, mikä oli helpotus. Työkavereillani ei ole niin hyvä kielitaito kuin omistajalla ja he olivat hieman hiljaisia minun kanssani ensimäisenä päivänä. Toisena päivänä alkoi sujumaan jo paremmin ja loppuviikkoa kohti on vaan mennyt paremmin ja paremmin. Työkaverini ovat nyt rohkeampia puhumaan englantia kanssani ja olen koittanut tsempata heitä, että ei kannata jännittää minun kanssani puhumista. Varmasti ymmärrämme toisiamme ja enhän minäkään erityisen hyvä ole englannissa. Pääasia on, että puhumme- siinä sitä oppii. 

Tonio Coiffure.

Alkuun vaan katselin ja seurasin heidän työskentelyään. Kerroin heille, että voin näyttää kuvia töistäni, jotta he tietävät edes vähän mitä olen tehnyt ja mitä osaan tehdä. Luulen, että sen ansiosta pääsin tekemään jo muutamia asiakastöitäkin tällä viikolla. Toki täällä on vähän erilainen systeemi kuin Suomessa. Opiskelijat auttavat värin levityksessä, pesemisessä ja toisinaan kuivauksessa. Ammattilaiset hoitavat leikkauksen. Mutta oli mukavaa, että sain tehdä jotain, aikakin kuluu nopeammin. Ja työt kuulemma lisääntyvät sitä mukaan, mitä enemmän tämä omistaja huomaa minun osaavan. 

Työpäivät täällä on pitkiä. Kaikki täällä tuntuu aukeavan todella aikaisin aamulla. Minun pitää herätä joka aamu ennen kello 6. Juna-asemalle pitää lähteä kävelemään 6:45, työt alkaa joko klo 8 tai 7:30 ja yleensä olen takaisin kotona n. klo 19. Hirveästi en ehdi taikka jaksa viikolla siis mitään tekemään, mutta minulla on sunnuntait ja maanantait vapaita, jolloin ehdin tutustumaan kaupunkiin ja puuhaileen omia juttuja. Maisemat täällä ovat uskomattomat ja minun pitääkin lähteä joku päivä kameran kanssa käveleen ja kierteleen paikkoja. Täällä saa niin hienoja kuvia. Talot Appenzellissa on ihanan värikkäitä ja kaikki näyttää niin kauniilta täällä. Ruoka on hyvää ja olen päässyt maistamaan jo paljon erilaisia sveitsiläisiä ruokia ja jälkiruokia. Olen niin tyytyväinen, siihen että tänne lähdin ja voin suositella ihan kaikille. Tätä ei tule katumaan! Jos on mahdollisuus lähteä ulkomaille vaihtoon, siihen kannattaa todellakin tarttua.